Arttu pääsi, tai joutui, taas sitten viime kesän viime torstaina ohjattuihin tokotreeneihin. Koko kesän sen kanssa olen kyllä treenaillut, mutta ainahan kotipihassa kaikki näyttää hyvältä, ja niin kävi nytkin.
Ilmoittauduin kisaavien ryhmiin, olettaen omien treenien osalta, että ilmoitan sen hyvinkin pian ensimmäiseen alokkaaseen. Onneksi Arttu tipautti mut hyvin pian maan pinnalle :) Ohjaaja kysyi, että mikä tökkii pahiten, ja kerroin, että kaikki menee suunnilleen hyvin, pientä viilausta seuraamiseen ja näin pois päin. No, jos meidän tiivis seuraaminen on sitä, että kuono maassa viiden metrin päässä, niin johan menee hyvin! Kun namin laittoi nokan eteen, alkoi taas kiinnostaa, mutta ainakin rysähdin maan pinnalle ja kovaa. Jonkun verran voin laittaa tietysti senkin piikkiin, että kentälle tultiin puolen vuoden tauon jälkeen, ja uusia hajuja on meidän hormonipallolle ihan mielettömästi, mutta silti. Lisää vaan häiriötreeniä, niin eiköhän se taas tästä. Tietystihän kakaran piti vielä näyttää kotiinpäin kävellessä, että duh, kyllähän mä tän osaan, ja seurasi käskemättä ilman palkkaa tiiviisti nokka taivasta kohti. Hyvähän tässä sitten on sanoa, että no kyllä se kotona.... : D Miksei kisoja muuten koskaan pidetä omalla pihalla? Mulla olis jo muutama valio kotona.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti